Moni tuttava ihmettelee, miksi kutsun lapsiani apinalaumaksi? Miksi puhun niin rumasti heistä? Ovatko he niin mölyisiä? Eivät ole. Käyttäytyvätkö he huonosti? Joskus. 

Ääntä tässä perheessä riittää. Lapset saavat näkyä ja kuuluua. Olen kuitenkin yliherkkä huutamiselle ja meillä ei saa mitään huutamalla. Kaunis puhe ja "Saisinko" tehoavat äitiin loistavasti. Niiden avulla saattaa saada yllättäviäkin asioita. 

Olen aina kannustanut lapsia kiipeämään, ryömimään ja pomppimaan. Mitä enemmän lapset liikkuvat sitä ketterämpiä ja motorisesti taitavampia heistä tulee. Liikkumisesta voi vahingossa tulla normaali tapa arkeen.

Välillä hirvittää, kun lauma roikkuu, kiipeää ja hyppii. Vaikeuksia tuottaa hymyileminen ja katseen pois kääntäminen, kun lapset tekevät jotain "uskaliasta" tai rohkeaa. Tekisi mieli huutaa "Ole varovainen" ja mennä auttamaan. Vierailevia lapsia ja aikuisia on mielenkiintoista seurata pihallamme. Kutsuvan paljas kallio paljastaa, saako lapsi kiivetä ja touhuta harjoitellen uusia taitoja vai rientääkö vanhemmat taluttamaan varoittaen "Ole varovainen. Älä nyt kaadu!".

Mitä sitten, jos katuu? Noustaan ylös ja jatketaan leikkejä. Ei katumisten määrä merkitse mitään. Kertojen määrä, jolloin nouset ylös ja jatkat, merkitsee. Ylös nousemisia pitää olla vähintään yhtä monta kuin kaatumisia. Jos jätät nousematta ylös kerrankin, rajoitat elämääsi ja mahdollisuuksiasi. 

Kiitollinen olen, että koskaan ei ole sattunut mitään vakavaa tai suurta. Naarmut, kolhut, asfaltti-ihottuma ja pienet haavat kuuluvat normaaliin päivään ja kylmäpakkaus on käytössä ainakin kerran päivässä. Laastaria ostetaan viisi metriä kerralla. Äidin taikapuhallus ja taikateippi parantavat kaiken. 

Laumani roikkuu paljon - ei vain puissa, telineissä, korirenkaissa tai ovissa vaan kaulassa - todella paljon. Siksi he ovat RAKAS APINALAUMANI! Tämä katras saa sisälläni aikaan suuren kiitollisuuden tunteen. Olen saanut, mitä olen halunnut. Ja vielä ennemmän.